Azanur S02E02: Jotain isoa
<-- Azanur S02E01: Kohti etelää - Azanur S02E03: Autio maa -->
Tutkimusretken kolmas päivä, 7. kesäkautta
Puolipilvisessä aamussa seurue miettii seuraavaa suuntaansa. Yöllä seudulla metsästää jotuja -- uskaltaako täällä olla? Toisaalta vieressä kohoaisi yli 2000 metriin nouseva Ylimmän hampaan huippu; sieltä voisi nähdä kauas. Kun pari kilometriä länteen kävelyn jälkeen löytyy polku, joka lähtee kohoamaan vuoren suuntaan, päätetään nousta sille.
Polku haarautuu ehkä 400 metrin nousun jälkeen. Jyrkkä polku lähtee kiemurtelemaan kohti huippua, toinen etenee itään, syvemmälle vuoristoon. Ryhmä kipuaa huippua kohti. Vuohet kiipeävät ongelmitta, Madawan liukastuu yhdessä kohdassa ja kolhaisee itseään vähän, mutta joka tapauksessa koko porukka saavuttaa huipun vähän ennen puoltapäivää. Pilviä on vain vähän, ja näkyvyys on huima; horisontti on 150 kilometrin päässä. Länteen maa laskee alaspäin metsien peittämiksi kukkuloiksi. Ehkä 30 kilometrin päässä lännessä siintää järvi, ja kaukoputkella katsomalla sen rannalla näkyy parin nuotion savua. Idässä näköalan estävät parinkymmenen kilometrin päässä kohoavat korkeammat huiput. Koillisessa erottuu juuri ja juuri Ugog Nalim, ja eteläkaakkoon lähtee vehreän näköinen laakso jossa virtaa puro.
Odottamatta tuuli tyyntyy täysin. Kivilcim arvelee, että tässä on jotakin salaperäistä. Hän huomaa kädessään olevan Helmivuorelta saamansa samettiliinan, ja nostaa sen ilmaan. Tuuli nousee uudestaan, nyt eri suunnasta ja liina osoittaa suoraan eteläkaakkoon. Ailean katsoo kaukoputkella sinne. Jossain todella kaukana yläpilvet rakoilevat, ja niiden välistä paistaa auringonsäde. Kuin jotain erikoista olisi tuossa suunnassa, mutta niin kaukana, että se jää vielä horisontin taakse.
Kivilcimin mielestä tämä on selvä merkki siitä, että ryhmän tulisi lähteä tähän suuntaan. Curaig käy läpi vuoren huippua, ja löytää nuotiopaikan, luita ja jälkiä siitä, että pari jotua täällä ainakin välillä oleilee. Mitään suuria joukkoja tänne ei saavu, mutta varmaan ainakin muutaman päivän välein täällä joku käy.
Kun huipulla on ihailtu maisemia ja täydennetty karttaa sen mukaan mitä sieltä näkyy, lähdetään takaisin alaspäin. Vuoren huipulla on miellyttävän viileää, ja pohditaan, että ehkä olisi mukavampi pysyä ylämailla ja tutkia eteläkaakkoon lähtevää laaksoa. Alkuiltapäivästä ryhmä saavuttaa sen. Laakso on ehkä noin kilometrin levyinen, sitä reunustavat jyrkät rinteet, ja sen keskellä virtaa leveä mutta matala puro. Vesi on kylmää ja virikistävää. Puron ympärillä kasvaa harvaa metsää. Eläimistöä on paljon: rinteillä juoksentelee kauriiden kaltaisia kuusijalkaisia eläimiä, ja erilaisia kallolintuja kiertää taivaalla.
Puron vieressä näkyy merkkejä vuosia vanhasta polusta, mutta toisin kuin huipulle johtanut polku, tätä ei ole käytetty kovin usein. Laakso on pohjoiseen kohoava, ja ryhmä etenee sitä pitkin. Näin ylempänä lämpötila on viileämpi kuin alamailla, ja harva metsä tarjoaa kuitenkin varjoa. Eläimistön runsaus on hieman hämmentävää; luulisi, että jos täällä olisi metsästäviä jotuja, eläimiä olisi selvästi vähemmän. Ja laakso on kuitenkin selvästi käytetyn polun vieressä, aivan jotujen maiden tuntumassa.
Alkuillasta ryhmä alkaa katsella leiripaikkaa. Itärinteestä löytyy lippaluola, jonka alle koko ryhmä mahtuu. Nuotiolla valmistetaan ruokaa.
Öinen hyökkäys
Kivilcim on vahdissa, kun yksi vuohista luolan ulkopuolella alkaa mäkättää. Yleensä vuohet ovat yön hiljaa, joten Kivilcim astuu lipan alta ulos rinteeseen. Kaksi kuuta valaisee taivaan. Toinenkin vuohi kuulostaa olevan luolan ulkopuolella. Se on kiivennyt ison kivenlohkareen päälle -- ja yhtäkkiä päästää hätääntyneen rääkäisyn. Lohkareen takaa hyökkää matala kuusijalkainen peto, joka puree vuohta jalkaan ja pudottaa sen kiveltä. Kivilcim huutaa hälytyksen ja rientää hakemaan muskettiaan. Muut kääpiöt heräävät ja tarttuvat aseisiinsa.
Madawan oli puoliksi herännyt jo vuohen määkinään ja vaistomaisesti ottanut kirveensä. Kun vuohi rääkäisee hätääntyneenä, hän singahtaa jaloilleen ja on jo ulkona samalla kun Kivilcim astuu sisään. Hän karjuu kovaan ääneen ja syöksyy petoja kohti. Kuiden valossa hän näkee kolme kuusijalkaista, matalaa, hieman alle metrin pituista terävähampaista olentoa, jotka ovat käymässä vuohen kimppuun. Käsitttämättömästi pedot määkivät kuten vuohi.Madawan saa houkuteltua pedot pois vuohen kimpusta. Yhteensä petoja on kuusi, ja ne siirtävät nopeasti hyökkäyksensä Madawania vastaan. Yksi niistä hämää, ja samalla kun Madawan huitaisee sitä kirveellään, toinen onnistuu puremaan häntä sääreen. Kivilcim lataa muskettiaan, Ailean ja Curaig ryntäävät myös paikalle. Madawan saa yhteen petoon osuman suurella taistelukirveellään, ja otus valuu maahan. Tässä vaiheessa muut pedot ovat lakanneet määkimästä ja sen sijaan kuulostaa aivan siltä, kuin ne toistaisivat iethydinkielisiä kirouksia joita Madawan niille huusi.
Ailean saa myös lyötyä yhtä petoa sotavasarallaan. Kun kolme kääpiötä on liittynyt taisteluun, pedot toteavat vastuksen liian kovaksi ja pakenevat yöhön. Madawan nappaa haavoittuneen vuohen ja kantaa sen luolaain, Ailean ja Curaig lopettavat haavoittuneen pedon. Sen jäleen ryhmä vetäytyy luolaan.
Madawan hoitaa vuohen haavaa, eikä ole edes huomannut että hänen oma lahkeensa on värjäytynyt punaiseksi. Kivilcim sitoo Madawanin haavan, joka ei onneksi ole syvä eikä kovin pahan näköinen. Madawan saa vuohen rauhoitettua, ja arvelee, että jos se saa pari päivää ottaa rauhallisesti ja sen jälkeen kulkea kevyellä lastilla muutaman päivän, se toipuu kyllä. Kaikki vuohet ovat säikähtäneet petojen hyökkäyksestä, ja viettävät loppuyön kyhjöttämällä luolan nurkassa.
Adrenaliinin vähennyttyä kääpiöiden on vaikea nukahtaa, ja loppuyö menee omituisessa puoliunen tilassa.
Neljäs matkapäivä, 8. kesäkautta
Aamun tullen pedoista ei ole tietoakaan. Koska yhden vuohen on levättävä, ryhmä päättää jäädä hetkeksi paikalleen. Luola on joka tapauksessa hyvä leiripaikka, ja täällä voisi hyvin metsästää täydennystä varastoihin.Aamun valossa Madawan nylkee ja suolistaa yöllä kaadetun pedon. Curaig katselee sen sisälmyksiä kiinnostuneena. Otus on pienehkö laumasaalistaja, kooltaan vähän vanhan maailman sutta pienempi, ja sen merkittävin ominaisuus näyttää olevan kurkussa olevat todella monimutkaiset äänihuulet sekä pussit, joiden avulla otus on hyvä matkimaan muita ääniä. Peto nimetään matkijakoiraksi. Sen nahka kerätään talteen ja sen pää keitetään jotta kallo saataisiin mukaan. Lihansyöjänä sen liha on oletettavasti hyvin sitkeää, eikä ihanteellista ruuaksi. Kun eläimestä on irrotettu kaikki hyödyllinen, sen jäänteet viedään jonkin matkan päähän, johon kallokotkat ja muut linnut laskeutuvat välittömästi haaskalle. Kallokotkat ovat erityisen hurjan näköisiä ja kaikki muutkin haaskaeläimet antavat niille hyvin tilaa.
Laaksoa tutkitaan. Se kulkee viitisentoista kilometriä etelään, ja sen päästä löytyy loiva kivinen rinne, joka johtaa korkeaan solaan. Sola on ehkä kymmenen vuotta sitten kokenut kivivyöryn, ja Kivilcimistä tuntuu siltä, että se ei ole ollut ihan luonnollinen ilmiö -- joku on auttanut vyöryn lähtöä. Hän löytää kivien seasta kivisen keihäänkärjen, samanlaisen mitä jotut käyttävät.
Ailean näkee kalliorinteissä luolien alkuja. Curaig analysoi vettä, mutta suuria pitoisuuksia kiinnostavia mineraaleja tai metalleja ei löydy.
Ryhmä myös metsästää kuusijalkaisen kalliokauriin, josta tulee ateria muutamalle seuraavalle päivälle.
Illalla alkaa sataa rankasti, ja sade hakkaa laaksoa läpi koko yön.
Viides matkapäivä, 9. kesäkautta
Vuohelle annetaan vielä toinen lepopäivä. Vaihteeksi Kivilcim jää leiriin. Sateen loputtua muu ryhmä etenee myös laakson eteläpäähän. Kivivyöryn päälle ei lähdetä kiipeämään, mutta sen sijaan Ailean vie köyden itärinteelle paikkaan, josta näkee etelään kivivyöryn taakse. Märällä ja liukkaalla seinällä kiipeämiseen menee tovi, mutta kun ylös viimein selvitään, sieltä näkyy että solan takana on toinen etelään jatkuva laakso, samanlainen kuin se, jossa ryhmä nyt on. Kapean solan lopussa kivikossa on pystyssä kolmemetrinen puunrunko, ja sen yläpäähän on kiinnitetty kaksi kalloa, mahdollisesti jotujen. Salko vaikuttaa reviirimerkiltä ja varoitukselta. Laakso kivivyöryn takana on selvästi jonkun hallinnassa.
Leirissä pohditaan, onko solan läpi turvallista kulkea seuraavaan laaksoon. Kääpiöt osaavat kyllä erottaa kivivyöryn mahdollisuudet ja välttää sellaiset, mutta jos joku on nimenomaan merkinnyt laakson uhkaavalla toteemilla, kannattaako neljän hengen ryhmän lähteä tällaista uhmaamaan. Toinen laakso kyllä kiinnostaa, samoin sen asukkaat, mutta ehkä se silti on parempi jättää seuraavalle retkelle.
Illalla syödään Kivilcimin laittamaa kaurismuhennosta. Kivilcim kertoo opettavaisen tarinan kolmestä typerästä vuohesta ja niiden ääniä matkivasta pedosta.
Kuudes matkapäivä, 10. kesäkautta
Loukkaantunut vuohi on riittävän hyvässä kunnossa kävelläkseen, mutta sen kantamukset jaetaan vielä kaikkien kesken. Raskaiden taakkojen kanssa ryhmä lähtee takaisin pohjoiseen, laakson alapäätä kohti. Aamupäivästä kuuluu taas kaukaista ulvovaa laulua, ja kun Ylin hammas tulee näkyviin, kaukoputkella näkyy huipulta alas tulevia hahmoja, oletettavasti jotuja. Curaig tahtoo katsoa niitä vähän tarkemmin, joten hän ja Ailean jättävät taakkansa ja juoksevat vauhdilla paikkaan, josta on hyvä näkyvyys Ylimmän hampaan polkujen risteykseen. Päivä on kuuma ja molemmat ovat aivan läkähtyneitä päästessään perille, mutta ehtivät nähdä jotujen saapumisen.
Kääpiöt piileskelevät kivien takana sadan metrin päässä katsomassa, kuinka pari nuorta jotua kirmaa polkua alas. Olennot ovat todella ketteriä ja kulkevat vauhdilla, joka kielii sekä hyvästä ketteryydestä että erinomaisesta maastotuntemuksesta. Kaksikon varustus on kevyt: vain keihäs, vesileili ja pieni pussi. Jotut näyttävät kisaavan siitä, kumpi on nopeammin alhaalla, ja saavuttaessaan risteyksen ne jatkavat juoksua alarinteeseen, länteen, pois vuoristosta.
Kääpiöseurue yhdistyy ja laskeutuu vuorelta alas metsään. Kuumuus, juokseminen, ja yhden vuoden tavarat johtavat siihen, että ryhmä ei oikein enää jaksa jatkaa matkaa, vaikka valoa vielä olisikin. Yösijaksi Ailean löytää matalan luolan, josta virtaa ulos puro. Luola on taannoisella rankkasateella tulvinut kattoon saakka, mutta muutaman minuutin konttaamisen jälkeen sieltä löytyy korkeampi sortumasali, johon koko ryhmä mahtuu. Vuohien saaminen sisään on vaikeaa, ja Madawanin kirjevaris ei osoita mitään halua tulla onkaloon, vaan jää puuhun yöksi. Mutta kun vuohet saadaan lopulta taisteltua sisään, kääpiöillä on ympärillään ystävällistä, viileää kiveä ja taatusti turvallinen paikka.
Seitsemäs matkapäivä, 11. kesäkautta
Kiven sisässä on ollut hyvä nukkua. Kun vuohet on aamulla saatu kiskottua ulos, ryhmä jatkaa kulkemista alamaalla. Lämpötila on täällä melko polttava, mutta onneksi puut suovat varjoa. Ryhmä kulkee edelleen pitäen vuoret vasemmalla puolellaan, tavoitteenaan kiertää vuoriston ohi juuren kukkuloita myöden.
Pari tuntia liikkeelle lähdön jälkeen alempana rinteessä näkyy puiden lomasta aukkoa. Se paljastuu tieksi -- tai oikeammin leveäksi poluksi, mitään kiveystä tällä ei ole eikä tällä ole kärryjä ajettu, mutta silti selvästi tämä reitti näkee paljon käyttöä. Se on parin kilometrin päässä vuoren seinämästä, mutta se näyttää kulkevan jyrkänteiden suuntaisesti, joten ryhmä laskeutuu sen tasolle ja jatkaa sitä pitkin. Polku kulkee rinteen suuntaisesti mutkitellen, ja välillä se ylittää puroja tai rotkoja kaadettuja puunrunkoja käyttäen. Joku selvästi ylläpitää tätä reittiä, vaikka se alkeellinen onkin.
Reitin ylläpitäjät kohdataan, kun muutaman kilometrin taivalluksen jälkeen ryhmän eteen ja taakse ilmestyy kolme jotua, jotka ovat olleet metsässä maastoutuneina. Curaig on ainoa, joka on nähnyt näitä läheltä aiemmin, ja olennot ovat kääpiölle tosiaan pysäyttävä näky. Reilut kaksi metriä pitkät, karvaiset, kaksipäiset olennot ovat todella huolestuttavan oloisia, vaikka niillä onkin aseina vain keihäät ja terävät hampaat. Kolmikko tukakii tien, mutta aseita ne eivät ole vetäneet esiin. Curaig osaa niiden kieltä jonkin verran, ja tervehtii niitä; isoin jotuista vastaa molemmilla päillään. Sen jälkeen jotut haukahtelevat jotain omalla kielellään; Curaig ei ymmärrä tarkalleen mitä, mutta viestin pointti taitaa olla "tämä on meidän tiemme, eikä sitä saa käyttää ihan kuka tahansa."
Onneksi Curaig on ollut tekemisissä Kiilan ja hänen jotuheimonsa kanssa pohjoisempana, ja tietää miten tällainen tilanne hoidetaan. Hän kaivaa repustaan ison lasihelmen jotujen johtajalle sekä pari pienempää kahdelle muulle, ja muutaman jotukielisen sopivan sanan kanssa tietulli on tällä tavoin maksettu. Jotut katselevat ahneesti porukan metallisia välineitä, ja on selvää, että heitä haluttaisi käydä kauppaa. Teräksiset aseet ovat kaikkien jotujen eniten himoitsema asia, mutta niitä ei tahdota näille myydä. Sen sijaan Curaig esittelee jotuille kattilaa. Aluksi tapahtuu hienoista väärinymmärrystä -- jotut eivät pidä huonosta kypärästä -- mutta kun Curaig demonstroi kattilan käyttämistä keittovälineenä, alkuasukkaiden kiinnostus herää. Samaten he katsovat ihmetellen Curagin tuluksia; vaikka jotut osaavatkin tunnetusti tehdä tulta, heillä ei selvästikään ole kääpiöiden korkeaa tulentekoteknologiaa. Tuluksia heille ei kuitenkaan myydä, mutta kattila vaihdetaan eilisyön metsästyssaaliiseen, terttuun marjoja ja luusta veistettyyn rottamaiseen taideteokseen. Jotuille esitetään matkijakoiran nahkaa, mutta nämä eivät ole siitä erityisen kiinnostuneita; he tietävät, että näitä elää vuoristossa.
Parin tunnin neuvottelun jälkeen ryhmä jatkaa tietä pitkin, nyt oletettavasti luvan kanssa. Ei kuitenkaan ole ihan varmaa, voiko jotuihin luottaa: pohjoisessa Kiilan ja kumppanien kanssa ei ole ollut kaupankäynnin alettua enää vaikeuksia, mutta nyt kääpiöt ovat selvästi omillaan syvällä jotujen maalla. On selvää, että metalliset aseet olisivat jotuille mittaamattoman arvokas saalis, ja on mahdollista, että nämä keräisivät joukkonsa ja hyökkäisivät illan tullen.
Tietä edetään nopeasti etelään. Parinkymmenen kilometrin tarpomisen jälkeen alkaa tulla pimeä, ja tie näyttää haarautuvan. Toinen haara lähtee itään ja ylärinteeseen, toinen länteen ja alarinteeseen. Haaran lähellä on jyrkkä kivinen kukkula, jonka päältä löytyy erinomainen leiriytymispaikka: kukkulalle pääsee kiipeämään vain yhtä reittiä, se on näkösuojassa tien tasolta, ja sen päällä on mukavan tasaista. Koko ryhmä kapuaa ylös kukkulan laelle ja pystyttää teltan.
Yön aikana sataa. Metsässä kuuluu myös ääntä, joka viittaa siihen, että jossakin jotu tai pari metsästää. Kuitenkaan kukaan ei tunge kukkulan lähelle.
Kivilcim kaivaa uudelleen esiin samettiliinan ja koettaa tavoittaa samaa kokemusta kuin Ylimmän hampaan huipulla. Tuntuu siltä, että hän on vähällä tavoittaa jotain tärkeää näkyvän maailman ulkopuolelta, mutta ei kuitenkaan aivan onnistu tässä; mahdollinen oivallus haihtuu kuin uni.
Kahdeksas matkapäivä, 12. kesäkautta
Yön aikana on alkanut sataa, ja sade jatkuu aamuun. Tienhaaroista valitaan vuoristoa kohti suuntaava. Märkää polkua tallustetaan ylöspäin.
Parin kilometrin kävelyn jälkeen metsästä lentää ryhmää päin valtava parvi mäkäräisiä tai jotain vastaavia pieniä hyönteisiä. Ne pörisevät korvissa ja parveilevat hetken ympärillä, mutta eivät pistä tai pure. Pari niistä tulee läiskäistyä hämmennyksessä; ne näyttävät pieniltä lentäviltä neuloilta, ja niillä on imukärsä. Mutta kääpiöt tai vuohet eivät ilmeisesti ole niiden mieleen. Parvi jatkaa samaan suuntaan kuin mistä tulikin.
Hetken kuluttua metsästä kuuluu kimeä haukahdus, ja sitten polulle loikkaa jotu. Se on vähän lyhyempi ja sirorakenteisempi kuin aiemmin nähdyt, ilmeisesti se on vasta kasvamassa aikuiseksi. Se alkaa kovasti selittää jotain jotukielellä, ensin molemmilla päillä, ja sitten kun huomaa, että kääpiöt eivät ymmärrä, vain toisella. Silläkin on keihäs ja nuija, mutta se ei tee elettäkään tarttuakseen aseisiinsa.
Vaivalloisesti tajutaan, että ilmeisesti jotulla ei varsinaisesti ole mitään hätää, mutta se tahtoo jotain liittyen hyöntesiin, jotka juuri lensivät kääpiöiden läpi. Jotu on ilmeisesti hämmentynyt siitä, että hyönteiset eivät purreet kääpiötä; ne ovat kai jotuille jonkinlainen vitsaus. Jokseenkin tungettelevasti se tulee melkein suoraan iholle ja nuuhkii kääpiöitä ja heidän vaatteitaan. Vaikuttaa siltä, että kääpiöiden tuoksu ei ole hyönteiille mieleen, joten Madawan leikkaa sille palan kangasta, pyyhkii sillä hikeään, ja antaa jotulle. Tämä on selvästi sen kaipaama asia.Jotu haluaa kääpiöiden tulevan mukaansa, takaisin siihen suuntaan, mistä he saapuivat. Se selittää kovasti syytä tähän, mutta puheesta käsitetään vain sana "iso". Kukaan ei ole koskaan nähnyt jotujen kylää, ja tätä pidettäisiin arvokkaana tietona, joten päätetään lähteä tulokkaan mukaan. Ei oikein tunnu siltä, että tässä olisi mikään monimutkainen ansakaan kyseessä -- ja tähän saakka juuri kukaan jotu ei ole yrittänyt näin aktiivisesti ottaa suoraan kontaktia kääpiöihin tai haluta heistä mitään muuta kuin metallisia työkaluja.
Monta tuntia ja ainakin 15 kilometriä kääpiöt ja jotu marssivat yhdessä. Jotun toinen pää puhuu kovasti koko ajan, mutta ymmärrys on heikko. Jotun nimi on Khovau, ja ilmeisesti tien päässä ei odotakaan jotujen kylä -- muut jotut ovat Khovaun mukaan vuorilla. Jostain syystä hän on täällä yksinään, mutta selitystä on mahdoton käsittää. Vastaavasti Khovaulta kestää tovi hahmottaa, että kääpiöt ja vuohet eivät ole kaikki samanlaisia älykkäitä olentoja, vaikka vuohillakin on yllään varusteita.
Parissa kohdassa ryhmä kohtaa uudestaan parven mäkäräisiä. Khovau suojautuu kääpiöiden keskelle, ja hänen päälleen heitetään viitta; nämä toimet riittävät enimmäkseen suojaamaan häntä. Nuori jotu ei vaikuta aivan hirveästi pelkäävän parveilevia hyönteisiä, enemmänkin pitämään niitä suunnattoman ärsyttävänä. Silti ajatus kääpiöiden hiestä jotuille myytävänä kauppatuotteena huvittaa Curaigia. Khovau kirmaisi myös paljon nopeammin kuin raskaita lasteja kantavat kääpiöt, ja vaikuttaa kärsimättömältä hitaasta liikkumisesta. Tarpomisen aikana kuitenkin opitaan monia uusia jotunkielen sanoja, ja Khovau opettelee kääpiöiden (ja vuohien) nimet. Toinen Khovaun päistä torkkuu kävelyn aikana.
Iltapäivän alkaessa edessäpäin näkyy puissa aukko -- ja sitten tien katkaisee valtava, lähes sata metriä leveä hävitys. Puita on kaatunut leveältä uralta, joka kulkee luoteesta kaakkoon -- kuin hirmumyrsky olisi pyyhältänyt rinnettä ylös ja metsän läpi. Se ei ole aivan tuore -- puut ovat varmaan kaatuneet ennen viime talvea. Ne ovat enimmäkseen revenneet maasta juurineen, operaation takana ei ole kiukkuinen armeija metsureita vesurien kanssa. "Iso setseke", toistelee Khovau, ja haluaa viedä ryhmän uraa eteenpäin.
Ailean tajuaa, että uran reunassa ovat painaumat ovat itse asiassa jättimäisiä jalanjälkiä -- neljä metriä halkaisijaltaan.
Jättiläinen
Paria tuntia myöhemmin ryhmä katsoo ylempää rinteeltä parin sadan metrin päässä alapuolella olevaa uran päätä. Siellä on tasaisen pyöreä mäki -- paitsi että se ei ole oikeasti mäki. Se on valtavan suuri kuoriainen, jonka päällä kasvaa sammalta ja pensastoa. Se on sata metriä leveä ja yhtä pitkä, ehkä 40 metriä korkea. Ilmeisesti tämä on se iso setseke josta Khovau oli niin innostunut.
Kääpiöt ovat jokseenkin ällikällä lyötyjä. Kuoriainen on suurempi kuin mikään eliö, mitä täällä on nähty, ja vanhassa maailmassakin vain joidenkin lohikäärmeiden tai merihirviöiden sanottiin olevan näin valtavan kokoisia.
Sade on hälvennyt ja ura kylpee auringonpaisteessa. Varjoisissa paikoissa erottuu mäkäräisparvia, mutta ne kuivuvat auringossa, eivätkä tule pois metsän varjosta. Tarkkaillessa huomataan, että kuoriaisen juurella näkyy paljon eläinten luita. Syy tähän selviää, kun kuusijalkainen kädellinen eläin nousee mäen päälle ja syö jotain sen päällä kasvavia hedelmiä. Se alkaa hoippua, ja romahtaa sitten maahan ja kierii alas kuoriaisen selästä. Ilmeisesti olennon selässä kasvavat asiat ovat myrkyllisiä.
Khovau ja kääpiöt laskeutuvat setseken juurelle. Otuksen ympärillä leijuu makeaa löyhkä. On mahdotonta sanoa, onko se elossa vai kuollut, mutta sen vatsan alla, joitakin kymmeniä senttejä maanpinnan yläpuolella, vilistää jättimäisen siiran näköisiä pienempiä olentoja, jotka kuljettavat kuoriaisen selästä putoavia otuksia jonnekin -- ehkä sen suun tienoille? Läheltä katsottuna on ilmeistä, että sammaleen ja aluskasvillisuuden alla on tummaa kitiiniä. Khovau kertoo tarinaa viittilöiden. Ilmeisesti setseke saapui tänne viime kesänä, ja pilasi jotujen metsästyksen; se toi tullessaan bzz-bzz -nimellä kutsutut mäkäräiset ja kaikkia muita huolestuttavia otuksia. Khovaun muu heimo siirtyi tänä kesänä alamailta vuoristoon, mutta Khovau jäi tänne. Tarkka syy ei ole selvillä, ilmeisesti lähinnä koska setseke on hänen mielestään vaan todella mojova asia ja hän haluaa valloittaa sen.
Khovau kiipeääkin setseken päälle, ja Curaig sekä Ailean tekevät samoin. Jotu patsastelee kuoriaisen selässä kuin maailman valtias, Curaig ja Ailean keräävät näytteitä. Päällä kasvavat kasvit ovat muuten samanlaisia kuin ympäristönkin kasvit, mutta väritykseltään vähän omituisia ja ehkä hieman kitukasvuisempia: kasvualusta jättikuoriaisen selässä ei ole paras mahdollinen. Ylhäällä olo on huolesuttava, löyhkä on läpitunkeva, ja jotenkin tieto jalkojen alla olevasta jättiläisestä on läpitunkeva. Takaisin oikealle maalle laskeutuminen on huojentava kokemus.
Metsässä näkyy paljon uusia olentoja, joita Ailean piirtelee. Curaig päätyy ottamaan näytteen kuoriaisen kitiinikuoresta. Madawan keskittyy pitämään huolta siitä, että vuohet eivät yritäkään syödä mitään kuoriasisen läheltä.
Kun iltapäivä alkaa kääntyä illaksi, ryhmä vetäytyy pois setseken luota. Khovau jatkaa tarinointia. Ilmeisesti setseke on taruista tuttu olento, ja Khovaun mielestä se vain nukkuu. Huomioiden miten paljon ruokaa tuollainen kolossi tarvitsee, esitetään veikkaus että se enimmäkseen on paikallaan ja antaa myrkkyjen tuoda itselleen ruokaa; kun jokin alue ei enää ravitse sitä, otus vaihtaa paikkaa. Sen mukana kulkee kokonainen parasiittien ja avustajaorganismien pienoisekologia.
Kulttuurivaihto jatkuu, kun Khovau hakee puista kallolinnunpesän ja siellä olevia munia, ja kääpiöt laittavat niistä ruokaa. Muiden jotujen tavoin Khovau on myös erittäin kiinnostunut kattiloista ja tuluksista.
Kääpiöryhmä miettii, mistä setseke on tullut. Oletettavasti sen metsään kairaamaa uraa seuraamalla voisi löytää sen alkuperän. Ei ole mitään tietoa siitä, miten pitkä ura voi olla, mutta ryhmä päättää kuitenkin tutkia asiaa. Khovaulle ilmaistaan, että tämä on porukan suunnitelma, ja häntä pyydetään mukaan. Pienen miettimisen jälkeen jotu suostuu.
Uraa taivalletaan takaisin iltaan saakka, ja sitten leiriydytään. Khovaun (jonka nimi tarkoittaa ilmeisesti jotunkielellä "Takkua", ja joka tosiaan on aikuisuuden kynnyksellä oleva naaras) puheliaampi pää on torkkunut, mutta kun aurinko on täysin laskenut, sekin herää. Pimeällä jotu lähtee metsästämään, ja yöllä kääpiöt herätetäänkin jakamaan saalista. Se koostuu muutamasta lihavasta marsun kaltaisesta lylleröstä, joita yön tunteina paistetaan ja keitetään jotujen ja tasankokääpiöiden ruokakulttuurien mukaisesti.
Pelinjohtajan kommentteja
Hex crawlin pelauttaminen on työlästä, koska on lähes mahdotonta ennakoida, minne hahmot menevät -- ja erämaassa ei ole paljon teitä eikä kaupunkeja ohjaamassa. Niinpä olen vaan iskenyt kartalle kauhean määrän erilaisia jännittäviä asioita, ja hahmot törmäävät niistä niihin mihin sattuvatkin törmäämään. Tosiaan täällä on plot hookkeja, mutta pelaajien ei tarvitse tarttua niihin -- kuten toteemilla merkityn laakson kanssa tapahtuikin.
Oli myös mahtavaa, että hahmot päätyivät kaveeraamaan Khovaun kanssa. Hän oli ensimmäinen jotu, jonka olen oikeasti kirjoittanut hahmoksi. En tiedä, onko genrelle sopivaa käyttää sellaisia termejä kuin "kognitiivinen malli", mutta jotujen pään -- päiden -- sisään pääsemisessä on ihan kohtalaisesti hommaa.
Lisäksi, tämä peli ansaitsisi eeppistä kuvitusta, mutta asioiden skaala oli sen verran iso, etten tiedä, mitä tästä saan tuotettua. Jotain nyt kuitenkin.
<-- Azanur S02E01: Kohti etelää - Azanur S02E03: Autio maa -->
CategoryPelit
