Azanur 10: Ruumiinsyöjä
<-- 09: Ontto vuori - 11: -->
Maan alla, päivä 1, 4 tuntia heräämisen jälkeen
Suuressa kammiossa, jossa pieni vesiputous syöksyy kymmenen metriä kalsiittiseen rotkoon, kääpiöt ottavat vedestä näytteitä. Merkkejä hopeasta ei näy, ja kalsiittinen railo näyttää todella ahtaalta, joten ryhmä päättää jatkaa suurta käytävää pohjoisen suuntaan. Siellä vastaan tulee parikymmentä metriä syvä kuilu, josta laskeudutaan köysillä. Kuilun seinästä virtaa vettä, käytävä kääntyy länteen, ja pohjalla odottaa toinen 20-metrinen kuilu, josta kohisee alas vesiputous. Pohjalla korkea käytävä kapenee siten, että koko pohja on veden peitossa. On mahdotonta sanoa, miten syvä virta on, mutta tunnustelu viittaa siihen, että tunnelin alaosa on kokonaan veden vallassa. Ryhmä jatkaa eteenpäin korkealla tasolla, käytävän pohjoisseinää pitkin 20 metriä virran yläpuolella. Elza kulkee ensimmäisenä ja rakentaa köysipoikkaria mennessään. Seinässä on jonkin verran käsi- ja jalkaotteita, mutta ilman köyttä kulku olisi vaarallista.
Jonkin matkan jälkeen seinästä löytyy rako fossiilikäytävään. Alas virtaan laskeutuminen ei vieläkään ajatuksena miellytä, joten ryhmä lähtee fossiilikäytävään. Sen suunta on koillinen ja leveys pari metriä. Peräkanaa kääpiöt kulkevat kuivassa käytävässä, joka viettää vähitellen ylöspäin.
Tästä suunnasta hopeaa ei varmastikaan löydy, mutta kääpiöt tuumivat, että olisi hyvä löytää toinen reitti ulos ja sisään. On mahdotonta arvailla, kuinka syällä maan pinnasta tämä kohta luolaa on, koska pinta on niin epätasaista. Fossiilikäytävä kapenee ja madaltuu ja muuttuu ryöminnäksi. Se päättyy kolme metriä leveään ylöspäin kapenevaan pystykuiluun, jonka katosta putoilee vettä ja pohjalla 15 metriä alempana näkyy veden pinta. Kuilun vastakkaisella reunalla, paria metriä korkeammalla, näyttää olevan myös ryömintäkokoinen tunneli.
Kääpiöt ylittävät kuilun hakkaamalla seiniin pultteja ja virittämällä köysilinjan niitä pitkin. Sen toisella puolella on melko jyrkässä kulmassa ylöspäin kohoava liukas putki, jota kääpiöt lähtevät ryömimään eteenpäin. Putken pohja on vedestä niljakas ja ryömintä on varovaista; jos täällä liukastuisi, olisi riski liukua putkea pitkin takaisin pystykuiluun ja syöksyä sen pohjalle.
Lopulta putki avautuu parempikulkuiseen fossiilikäytävään, joka haarautuu moneen suuntaan. Ryhmä pyrkii ylöspäin ja ylöspäin, ja ehkä tuntia myöhemmin päätyy korkeimpaan paikkaan. Pääsy ylös on tästä romahtanut, mutta alaspäin johtaa sortunut, leveä kuilu. Jos tästä on joskus päässyt pinnalle, ei se ole enää mahdollista. Tässä kohtaa syödään illallinen. Ondulf käy vilkaisemassa kuilun pohjaa; sieltä jatkuu fossiilikäytävä suunnilleen etelään ja pohjoiseen. Arvioiden mukaan sitä kautta saattaisi päätyä kalsiittiseen kammioon ja pienelle vesiputoukselle.
Liikkeellä on nyt oltu yhdeksän tuntia, ja nämä käytävät eivät selvästikään koskaan tulvi. Niinpä ryhmä päättää kartoittaa niitä eikä lähteä takaisin virtauskäytävään. Yritetään vielä löytää mahdollista reittiä ulospäin, mutta lupaavimman ylös johtavan tunnelin päästä löytyy irtokiviä ja kun yhtä niistä liikutetaan, takaa vapautuu valtava mutatulppa ja käytännössä kaikki kääpiöt saavat päälleen tonnin mutaa. He saavat vain pieniä kolhuja, mutta toteavat, että tämän päivän eksploraatio saa nyt riittää. Varusteet puhdistetaan, ja sitten etsitään kuiva paikka johon leiriydytään yöksi.
Päivä 2
Yö on ollut rauhallinen, ja aamiainen syödään kiireettömästi. Ryhmä toteaa, että on aika lähteä takaisin virran suuntaan. Liukasta tunnelia pitkin pystykuiluun, siitä ryömintään ja takaisin poikkikulkuun korkealla virran yläpuolella. Poikkikulku jatkuu joitakin kymmeniä metrejä, ja kun alla oleva virta syöksyy sumppuun, löytyy lattiakin. Korkean tason käytävä on fossiilinen ja pohjoiseen johtava.
Parinsadan metrin lohkarekulun jälkeen käytävä aukeaa itään päin valtavaan kammioon, joka on täynnä kalsiittisia luolamuotoja. Stalagmiititi, stalaktiitit, valukivet ja pylväät ovat vaaleita ja koristavat suurta kammiota. Kääpiöt ihastelevat paikan kauneutta. Vettä tipahtelee katosta, ja kristallipohjaisia lampia näkyy. Täällä on elämääkin: pienet hyönteiset juoksevat pakoon askeleita, ja lepakkoja muistuttavat kallolinnut saalistavat niitä. Kaikki ovat vailla pigmenttiä ja ilmeisesti sokeita.
Elza löytää eräästä lammikosta hieman kultapölyä, ja nappaa sitä itselleen. Sitten hän osoittaa sen muille. Lammikko on seisovaa vettä, ja kultapölyn arvelleen pudonneen sinne katon stalaktiitista. Ondulf pystyttää kolmemetrisen salon ja nostaa sen huippuun tikkaat, ja parin yrityksen jälkeen Elza onnistuu kiipeämään stalaktiitin luo. Sen pinnassa ei kuitenkaan näy kultapölyä, joten hän tyytyy lohkaisemaan siitä pienen kivinäytteen. Gunnleif suodattaa kultapölystä niin paljon kuin pystyy, ja sijoittaa sen näytepurkkiin.
Kammiosta jatketaan matkaa pääväylää pitkin pohjoiseen. Lohkareisen laskeutumisen jälkeen virta ilmestyy taas hetkeksi näkyviin, ja käytävän reunat ovat täynnä suuria aukkoja moniin suuntiin. Jotkut niistä varmasti johtavat erillisiin tunneleihin, mutta seurue kulkee veden mukana pääväylää pitkin. Käytävän kääntyessä länteen kivien välistä virtaava vesi muodostaa leveän järven, jonka etelälaidassa on kapea kuiva kaistale. Luola alkaa muuttua oikeaksi virtauskäytäväksi; järvestä länteenpäin lähtevän 15 metriä leveän tunnelin pohjalla virtaa vettä, mutta reunoja pitkin voi kulkea kuivin jaloin. Järven takana, koillislaidassa, lähtee toinen suuri käytävä hieman ylöspäin.
Virtaan
Virtaa seuraamalla mutkitteleva ja suuri käytävä johtaa korkealle vesiputoukselle, joka täyttää koko käytävän. Ondulf alkaa rakentaa poikkikulkua seinää pitkin, ajatuksena mennä vesiputouksen ohi ja laskeutua sitten pohjan tasolle. Gunnleif ottaa näytteitä, mutta hopeaa ei löydy vieläkään. Skalti varmistaa Ondulfia. Elza tylsistyy hitaaseen etenemiseen, ottaa Jhavacin mukaansa, ja palaa järvelle, aikeenaan tarkistaa koilliseen lähtevä käytävä.
Järven ylittäminen ei ole uimataidottomille kääpiöille helppa, mutta Elza löytää pinnan alta askelmia, joiden avulla on mahdollista kulkea järven reunaa seuraten käytävän suulle. Jhavac seuraa häntä. Käytävä on leveä ja sen pohjalla virtaa hieman vettä. Kulku on helppoa, ja Elza ja Jhavac etenevät nopeasti pari sataa metriä itään. Sitten heidän edessään näkyy heikkoa valoa ja kuuluu kohinaa. Käytävä kääntyy ja saapuu pitkänomaisen rotkon pohjalle. Sen reunat kohoavat yli 60 metriin, ja se on avoin taivaalle. Ulkona päivä on pian koittamassa, mutta siellä myös sataa kaatamalla. Ainakin sateella tämän rotkon seinät näyttävät kiipeämiskelvottomilta, tosin sisäänkäyntinä tämä voisi olla helppo.
Sade märässä osassa luolaa on huolestuttava, etenkin hyvin kova sade. Kaksikko palaa muiden luokse raportoimaan löydöistään. Tilannetta pohditaan hetki, mutta ympärillä käytävässä ei näy merkkejä katastrofaalisesta tulvimisesta: vesi täällä voi kyllä nousta, mutta se luultavasti nousee enemmänkin tasaisesti kuin yllättäen. Niinpä Ondulfin poikkarin valmistuttua ryhmä kulkee sitä pitkin, ja laskeutuu 25 metriä alas putouksen viereen.
Täällä kivi on selvästi kauttaaltaan veden hiomaa ja on selvää, että ainakin kevättulvilla täällä on todella märkää. Ryhmä jatkaa eteenpäin mutkittelevaa ja leveää käytävää. Sen keskellä oleva virta on vuolas, mutta laidoilla voi kulkea yhä kuivin jaloin. Seuraa lyhyt köysilaskeutuminen, ja sen jälkeen valtava, korkea kammio, jonka etelä- ja pohjoislaidalla on mutaista lohkareikkoa. Tämä on ilmeinen tulvapakopaikka, jossa voi veden noustessa kiivetä pinnan yläpuolelle. Ryhmä pysähtyy syömään ja suunnittelemaan.
Muonaa ja valoja on varattu kolmeksi paikalliseksi päiväksi, ja ryhmä on pian ollut täällä puolitoista. Paluu on huomattavasti nopeampaa kuin laskeutuminen, koska kartoittaminen ja fossiilikäytävien tutkiminen on ollut hidasta. Ylhäältä tultaessa Elzan ja Jhavacin löytämä rotko olisi helppo keino ohittaa luolaston alkuosa ja päästä suoraan virtaan. Kuitenkin sade näyttää johtavan siihen, että vesi täällä kohoaa hitaasti ja tasaisesti, ja kun tarvikkeita vielä on, päätetään, että jatketaan vielä joitakin tunteja eteenpäin.
Tulvapakokammion jälkeen seuraa jälleen vesiputous joka vaatii köysilaskeutumista, ja sen jälkeen koko käytävän seinästä seinään tukkii 30 metriä pitkä järvi. Sen ylittämistä varten Ondulf ottaa joukon kellukkeinakin käytettäviä juomarakkoja, ja sitoo ne yhteen lautaksi. Hän sitoo yhden rakon itseensä kellukkeeksi, ja lähtee sitten melomaan lautalla järven ylitse, köysi mukanaan. Kellukkeista rakennettu alusta on kaikkea muuta kuin vakaa, ja pari kertaa näyttää siltä, että rakentajakääpiö on kaatumassa veteen, mutta lopulta hän selviää pinnalla toiselle rannalle. Siellä hän kiinnittää tuplaköyden kivimuotoon, siten, että lautan voi nyt vetää kummallekin puolelle toiselta puolelta käsin.
Kohtaaminen
Lautta vedetään toiselle rannalle, ja epäluuloiset kääpiöt ovat kaikki haluttomia lähtemään sillä yli. Lopulta Skalti asettuu lautan päälle ja levittää kätensä pysyäkseen vakaana. Suurin osa hänen tavaroistaan jää vielä taakse. Vastarannala Ondulf kiskoo köysistä, lautta lähtee etenemään. Tovin kiskottuaan Ondulf huomaa taas yhden luolahyönteisen, aiemmin nähtyjä suuremman. Se on melkein nyrkin kokoinen valkoinen kuoriainen, ja se kävelee hitaasti häntä kohti. Sillä ei kuitenkaan näy pistimiä tai muita vaarallisia asioita, joten Ondulf olettaa sen olevan kiinnostunut hänen saappaidensa hajusta. Ondulf keskittyy kiskomaan Skaltia lähemmäs, mutta välillä vilkaisee kuoriaisen suuntaan pitääkseen sitä silmällä.Kun kuoriainen on parin metrin päässä ja Ondulf katsoo sitä, se avaa ulkosiipensä, ja yhtäkkiä kirkas valonvälähdys täyttää koko luolan. Ondulf jää lamaantuneena seisomaan paikalleen, ja Skaltin lautta pysähtyy. Toisella rannalla kääpiöt näkevät valonvälähdyksen ja Ondulfin pysähtymisen, ja sitten yhtäkkiä käytävästä syöksyy kookas, ehkä puolitoista kertaa kääpiön kokoinen monijalkainen hahmo, suoraan Ondulfia kohti. Se on vaalea ja pigmentitön, ja näyttää jättimäiseltä hyönteiseltä. Vastarannalla kääpiöt huutavat Ondulfille kun hirviö juoksee tätä kohti.
Ondulf kuvittelee hetken olevansa muualla -- jossakin valtavassa, kekomaisessa rakennelmassa, ja hän on jotenkin muuttunut suureksi juoksujalkaiseksi, joka kantaa luuta varastoon ja haluaa vain palvella kuningatarta. Kuitenkin Ondulf tajuaa tämän vain aistiharhaksi, ja keskittyy omaan kehoonsa, ja vaikka aika tuntuu paljon pidemmältä, vain sekunnin kuluttua hän on taas oma itsensä, ja näkee hyökkäävän jättiläishyönteisen.
Ondulf pudottaa köydet ja tarttuu hakkuunsa, ja saa sillä täpärästi torjuttua hirviön ensimmäisen iskun, mutta tämän useat kädet repivät hakun hänen käsistään ja paiskaavat syrjään. Järvellä Skalti on alkanut kauhoa eteenpäin hirmuista vauhtia valonvälähdyksestä lähtien, ja hänen lauttansa menee nurin. Hänen kypärässä oleva kynttilälyhtynsä sammuu ja hän jää lautan alapuolelle.
Ondulf tarttuu köysiin ja koettaa lassota jättihyönteistä, mutta se liikkuu hieman liian ketterästi. Ondulf onnistuu väistämään sen neljä raajaa, mutta hän on pienempi, hitaampi ja varsin alakynnessä. Elza on lähtenyt järven reunaa pitkin toista rantaa kohti, mutta hän ei tule ehtimään ajoissa.
Lautan alla Skalti yrittää tarttua köyteen, epäonnistuu, vajoaa -- ehkä pari senttiä, ja sitten hänen jalkansa osuvat pohjaan. Järvi on vain hieman kääpiötä syvempi, eikä kääpiö kellu. Skalti lähtee köydestä kiskoen marssimaan pohjaa pitkin kohti Ondulfia.
Toisella rannalla Gunnleif on saanut oivalluksen. Valkoinen olento on luultavasti sokea, joten se varmaan suunnistaa äänellä. Gunnleif tarttuu kaulassa olevaan merkinantopilliin, ja puhaltaa siihen täysillä. Kammio on suuri ja korkea ja hyvin kaikuva, ja pillin vihellys sattuu kääpiöitäkin korviin. Hyönteisolentoon se osuu vielä kovemmin. Olento hyppää poispäin, lamaantuu hetkeksi, ja lähtee sitten pinkomaan kaikilla kuudella raajallaan takaisin käytävään, josta se tulikin.
Skalti saavuttaa rannan, ja Ondulf auttaa hänet ylös järvestä. Kukaan ei ole loukkaantunut. Suuri hyönteinen häipyy käytävään, ja jäljelle jää vain kuoriainen. Se napataan säkkiin ja kuljetetaan järven yli.
Tilannearviota
Muiden palatessa lautalla Gunnleif ehtii ottaa järven vedestä näytteen, ja toteaa, että siinä on pieniä määriä hopeaa. Suoni on jossain aivan tässä lähellä. Kuitenkin hyönteisolento oli hurja ja vaarallinen, ja epäillään, että niitä on varmaan lisääkin. Kun Ondulf selittää harhanäystä, jonka kuoriaisen välähdys hänessä aiheutti, hän yhtäkkiä kokee sen uudelleen, ja seisoo melkein puoli minuuttia paikallaan, tavoittamattomissa. Kun hänen silmänsä taas aukeavat, ja hän sanoo joutuneensa uudelleen hyönteisten pesään, ryhmä toteaa, että täältä on parempi lähteä.
Ryhmä lähtee vauhdilla takaisin sisäänkäyntiä kohti. Alunperin tarkoitus oli jättää köysiä tänne helpottamaan seuraavaa tutkimusretkeä, mutta nyt pelätään hyönteisten käyttävän niitä, joten ne kerätään mukaan. Ylös köysiä, ylös vesiputouksia, läpi kalsiittisen hallin. Vesi on sateen vuoksi noussut hieman, mutta missään kulku ei ole vielä käynyt vaikeaksi. Koska ainoa löydetty käyttökelpoinen tie ulos on sama mistä tultiin sisäänkin, ryhmä suuntaa sinne.
Kolmessa tunnissa hirmuista vauhtia palannut ryhmä pääsee kuilun pohjalle. Ulkona sataa edelleen kaatamalla, mutta pohjalla suuret kivenlohkareet suojaavat kastumiselta. 40 metriä noustaan köydellä, joka kerätään perässä. Pinnalle ei johda enää köyttä, mutta Elzan mielestä jättimäiset lohkareet ylöspäin olivat näyttäneet kiivettäviltä.
Kiipeilyssä Elzalle tulee vastaan hankala kohta, kun hyvät otteet alkavat 2 metrin korkeudesta, ja välissä ei ole edes seinää, vaan kuilu, jonka yli voisi hypätä. Jälleen Ondulfin mukana oleva salko pystytetään, ja sen sekä tikkaiden avulla Elza pääsee alkuun. Hän vie köyttä ylöspäin muille, jotka seuraavat. Viimeisenä tuleva Gunnleif kuvittelee kuulevansa jostain takaa naksuvaa ääntä, kenties jättiläishyönteisen kaikuluotausta.
Vajaan tunnin kiipeämisen jälkeen ryhmä nousee ulos kuilusta. Auringot ovat pilvien takana ja vesisada on kova. Liukkaalla lapiazilla ryhmä lähtee takaisin leiriä kohti.
Parissa tunnissa sade hellittää. Ryhmällä on edelleen mukanaan valtava kuoriainen, ja Ondulfin mielestä on vaarallista viedä sitä leiriin. Gunnleif tahtoo tutkia sitä, joten hän käärii repun auki ja avaa säkin, johon ötökkä on sullottu. Se on vielä hengissä, ja kun Gunnleif kaivaa sen esiin, sen siivet napsahtavat auki ja se välähtää uudelleen, suoraan luonnontieteilijän kasvoille.
Gunnleif kokee samantyylistä harhanäkyä kuin Ondulfkin, mutta kokemus on hänelle syvempi. Hän ei muista kuka itse on, muistaa vain että hän on omituinen ruokaa vievä hyönteinen joka rakastaa kuningatarta ja kokee ilokseen oksentaa ruuat kuoriutuville toukille. Hän on tavoittamattomissa lähes minuutin, hänen kasvoillaan on autuas ilme ja hänen leukansa liikkuvat välillä kummallisesti. Samalla muu ryhmä kokee huomattavaa hermostuneisuutta. Kukaan muu ei katsonut suoraan välähdykseen, joten he ovat tolkuissaan. Elza on peittänyt kuoriaisen kypärällä, ja ryhmä kinastelee siitä, pitäisikö se vain ottaa hengiltä.
Gunnleif herää lopulta. Hän sanoo, että ötökkä on loputtoman kiehtova, mutta vaarallinen, ja toteaa, että ehkä se on parasta surmata - mutta siististi, niin että sen voi avata. Skalti iskee terävällä kirveellä ötökän pään irti, jonka jälkeen Gunnleif avaa sen. Olennolla ei ole ruuansulatusta tai sukuelimiä, ja Gunnleifin arvion mukaan se on kuoriutunut vasta tunti tai pari ennen kuin ryhmä tapasi sen. Sen kummallinen välähdyselin sisältää pieniä määriä kemikaaleja, ja läpikuultavan elimen sisäpinnalla on kuvioita, jotka liikkuvat mutta ovat kuoleman myötä vajoamassa takaisin olennon vatsaan.
Arvellaan, että maan alla hyönteisiä on valtaisa kolonia. Ryhmä saapuu leiriin pian puolenpäivän jälkeen (tosin he ovat olleet jalkeilla miltei 20 tuntia). Siellä leirimestari ottaa heidät vastaan, ja sanoo, että Torkild ja suurin osa muista on kaivamassa auki pari päivää sitten löytynyttä romahtanutta tunnelia. Se johtaisi hyvin lähelle paikkaa, jossa kuoriainen ja jättihyönteinen kohdattiin. Torkild on kaivautumassa luultavasti suoraan niiden pesään! Seurue juoksee puoli tuntia ylös rinnettä kaivuupaikalle, josta kuuluu räjähdyksen ääni kun kaivoskääpiöt rikkovat kiviä. Torkild löydetään, ja suostutellaan luopumaan kaivuuoperaatiosta, vaikka rättiväsyneiden luolasta palanneiden tyyppien selostukset tuntuvatkin vähän sekavilta. Joka tapauksessa hopeaa on löytynyt, nyt vaan pitää raivata sen ympäriltä pelottavat olennot.
Jälkipuintia
Seuraavana päivänä ryhmä taivaltaa paikantamaan rotkon, jonka Elza näki alapuolelta. Sen ympärillä pesii valtava kallolintujen kolonia, mutta reitti alas on mutkaton. Kuitenkaan kukaan ei tahdo lähteä yksin tunneleihin, kun siellä on luultavasti hirviöitä. Ugog Nalimista pyydetään vahvistuksia.
Vuorilla liikkuvia geldiruksia nähdään, mutta niiden kanssa ei tule enempää kahnauksia.
Gunnleif tekee parin päivän retken kaskikylään jutellakseen Ultakin kanssa geldirusten kielestä (jota Ultak ei osaa oikeastaan yhtään) ja hyönteisolennoista. Jälkimmäisistä bocsa kauhistuu. Niitä kutsutaan ruumiinsyöjiksi, ja ne elävät yleensä etelän viidakoissa, ja aina joskus ne leviävät sieltä ja hävittävät kaiken tieltään. Ultak ei ole itse näitä koskaan kohdannut, ja on vaikea sanoa, miten paljon hänen jutuistaan on vain liioittelua, mutta bocsien tarinoissa ruumiinsyöjät ovat hirveä vitsaus. Niitä ei pitäisi olla vuorilla, koska ne eivät pidä kylmästä, mutta selvästi tämä käsitys ei ole täysin oikea.
Ruumiinsyöjien koloniat ovat kuulemma valtavia. Tätä silmällä pitäen Ugog Nalim lähettää maan alle kokonaisen joukkueen sotilaita, etsimään ja tuhoamaan hirviöt. He löytävät kuitenkin vain muutamia välähdyskuoriaisia (ja pari sotilasta kokee samanlaisia harhanäkyjä kuin Ondulf ja Gunnleif). Jättihyönteisiä tai niiden pesää ei löydetä.
Pelinjohtajan kommentteja
Nautin tämän pelin pelauttamisesta ihan hirveästi, osittain koska oli hienoa pelauttaa luolia ja kiipeilyä pelaajille, jotka ymmärsivät niitä, ja osittain, koska pääsimme vihdoin pelaamaan ihan livenä! Harmi kyllä, tämä on varmasti äärimmäisen harvinaista herkkua, mutta pelasimme kyllä sen mukaisesti ihan täysillä.
Hahmojen toiminta oli tässä aivan mahtavaa: pelinjohtajana en kokenut olevani missään vaiheessa montaa askelta edellä kääpiöitä, ja useimmat ongelmanratkaisut olivat sellaisia, joita en ollut nähnyt täysin ennalta. Luolan kiintoisista kohteista käytiin tässä läpi ehkä 50%; paljon fossiilikäytäviä, virtaa ja inhottavia ahtaikkoja jäi vielä tutkimatta. Mutta koska luolasta tulee nyt luultavasti hopeakaivos, saavat uusia maanalaisia seikkailuja etsivät mennä muihin luoliin.
Jos tämän tarinan olisi pelauttanut klassisen kauhutarinan ehdoilla, eivät kääpiöt olisi tietystikään voineet kiivetä takaisin ylös kuilusta, josta saapuivat. Mutta Azanur on seikkailuhiekkalaatikko, ei kauhutarina, eikä kaikki mene aina dramaattisimman mahdollisen kaavan mukaan.
<-- 09: Ontto vuori - 11: -->
CategoryPelit
